Tässä hieman taustaa meidän lapsettomuudesta. Yritimme vuoden, niin kuin neuvotaan, tätä ennen olin jo ollut vuosia ilman pillereitä. Noin puolen vuoden yrityksen jälkeen juttelin gynekologini kanssa, ja hän neuvoi minua kääntymään lapsettomuuteen erikoistuneeseen lääkäriin mitä pikimmiten ja tutkituttamaan munajohtimien aukiolo. Olen sairastanut rajun vatsatulehduksen, ja tämä antoi gynelle syyn epäillä munajohtimien tukkeumia. Kävin yksityisellä tutkimuksessa, ja toinen johdin oli kunnossa, toisesta ei varmuutta. Yrityksemme jatkui, ja joka kerta kuukautisten alkaessa tunsin epäonnistuneeni. Tässä vaiheessa mukaan olivat tulleet ovulaatiotestit. Olin ensimmäistä kertaa toiveikas, kun sain ovulaatiotestini näyttämään plussaa. Edes jokin toimi niin kuin pitää.
Olin kertonut yrityksestämme muutamalle ystävälle, jotka olivat innoissaan kuullessaan että yritämme. Kun mitään ei alkanut tapahtua, sai kuulla jos jonkinlaista vinkkiä. "Älkää stressatko", oli varmasti yleisin. Ei myöskään kuulemma kannattanut yrittämällä yrittää. Onhan näitä. Lopulta päätimme aloittaa tutkimukset yksityisellä. Kaikki näytti olevan kunnossa, mutta lääkärimme oli vahvasti sitä mieltä, että johtimeni eivät ole kunnossa ja munasarjoissani on kiinnikkeitä. Tämä saatiin siis diagnoosiksi, ja hoitovaihtoehtona suoraan IVF. Olin varautunut lääkkeisiin, ja lukenut kevyistä hoitovaihtoehdoista. Olin niin järkyttynyt ja pettynyt kun meille ainoa vaihtoehto olikin IVF. Se tuntui niin radikaalilta, ja pelkäsin sivuvaikutuksia joista olin lukenut. Ensimmäinen IVF tehtiin syksyllä, lyhyen kaavan mukaan. Piikittäminen sujui hyvin, mies pisti, minä pidin silmiä kiinni. Punktiota pelkäsin etukäteen aivan hulluna, edellinen yö oli uneton. Mutta puudutuksesta ja rauhoittavasta lääkkeestä johtuen en tuntenut mitään, vasta jälkikäteen alkoivat vatsakrampit, mutta sain sairaslomaa ja lepo auttoi. Ensimmäinen tuoresiirto oli helppo ja meille sanottiin mahdollisuuksien olevan todella hyvät, alkioiden laatu oli hyvä, ja niitä saatiin paljon pakkaseen. Tuoresiirto ei kuitenkaan onnistunut ja oma reaktioni säikäytti itsenikin. Olin valmistautunut, ettei ensimmäisellä onnistu, mutta putosinkin todella korkealta ja kovaa. Olin hysteerinen surusta, enkä halunnut puhua kellekään, edes miehelle. Kirosin mielessäni kaikki, jotka saavat lapsia helposti, joiden ei tarvitse kuin katsoa toisiaan. Makasin kylpyhuoneen lattialla ja nyyhkytin. Ajattelin, etten jaksa tämän jälkeen enää pettymyksiä.
Mutta ihminenhän jaksaa sen mikä hänen on pakko, ja noustava oli. PAS päätettiin tehdä jo punktiota seuraavaan kiertoon, jos vain kaikki olisi kunnossa. Siirto tehtiin ja odotukset olivat korkealla, saimmehan siirrettäväksi kaksi hyvälaatuista alkiota. Meidän ikäisille ei kai niin usein siirretä kahta, ymmärsin klinikalta. Olin toiveikas, koska toisen siirretyn alkion sanottiin tukevan toisen kiinnittymistä, jos molemmat eivät lähtisi jatkamaan. Tuloksen varmaan arvaattekin. Ei tulosta. Niin selkeä nega, ettei siihen olisi toista viivaa saanut kuvittelemallakaan. Pettymys ja suru tulivat taas voimalla, mutta ehkä näin jälkikäteen ajatellen oli ensimmäinen siirto kuitenkin kovempi pala. Huusin ja itkin, etten enää lähde tähän rumbaan mukaan. En kuitenkaan tarkoittanut sitä, koska kolmas siirto tehtiin, ei tulosta.
Nyt odotamme neljännen siirron tuloksia. En uskalla toivoa, etten taas putoaisi naamalleni. Haluan toivoa, koska tämä on ainoa asia, jota olen koskaan osannut toivoa. Nyt ei voi kuin odottaa. Ja odottaa.
